Uskonto, taide ja kontemplatiivisuus tuntuvat minulle todella yhteenkietoituneilta. Viime kuukausina olen kaaoottisen ja hieman jonnekin muualle kuin putkeen menneen opinnäytetyöprosessini kautta päätynyt miettimään näiden suhdetta paljon Henry Hagmanin "Taiteen Tarkoitus -taiteeseen kätketty ihmisen utopia ja sen toteuttaminen"-kirjassaan esittelemän kontemplaation käsitteen kautta. Tässäpä internetin ihmemaahan äskettäin koulua varten pakon alla mutta siitä sitten samalla inspiroituneita, syntyneitä mietelmiäni aiheesta:
Jotain eroa saattaa olla siinä, millä painotuksilla minä ja Hagman määrittelemme kontemplaation, mutta toisaalta, uskonkin itse (samoin kuin ilmeisesti hänkin), että määritelmätelmät ja muut tällaiset rationaalisuuden maailmaan kuuluvat ylhäältä-alas-sanallistukset voivat helposti olla lähinnä maailman ja oman ituition kanssa yhteyden löytämisen tiellä, ohjatessaan tarkastelemaan maailmaa pikemminkin sen kautta, kuinka se (tuon kulloisenkin mielessä olevan sanan tai määritelmän mukaan) kuuluisi kokea. Tämä taas voi viedä huomiota siltä, kuinka asioita todellisuudessa, mielesi maailmaan kiinteämmässä yhteydessä olevilla ruohonjuuritasoilla asioita varsinaisesti todella koet. En henkilökohtaisesti pidän ajattelusta ja analyyttisyydesta ja koen sen itselleni luontaisena olemisen sfäärinä, enkä ole samalla tavalla analyyttisuutta vastaan, kuin esimerkiksi ainakin zen-buddhalaisuuden lännen hippipiireissä popularisoituneessa versiossa tunnutaan olevan: koen että analyyttisyys on työkalu, johon voi äärimmäisen helposti juuttua ja kompastua niin, että se käytännössä päätyy rajoittamaan läsnäolevampaa kontemplatiivista olemista, mutta että nämä maailmaan suhtautumisen tavat eivät ole automaattisen tai määritelmällisen vastakkaisia niin kuin usein tunnutaan ajattelevan, vaan että niiden reaalimaailmassa usein ilmenevä ristiriita syntyy pääasiassa pikemminkin "inhimillisestä virheestä", ihan vain siitä, etteivät ihmiset ole vielä oppineet olemaan aivoissaan ja tässä maailmassa täydellisen oikein ja tarpeeksi herkän intuitiivisesti ja nokean vesimäisesti tasapainottemaan intuitiivisen/kontemplatiivisen ja analyyttisen maailmaan suhtautumisen välillä. Vaikka tähän vertauskuvaan kenties liityykin sellaisia esineellistämisen ja etääntymisen konnotaatioita joita en tarkoita, niin voisin kuvallistaa edellistä siten, että ei ole hyvä, jos taloa rakentaessa on olemassa vain yksi työkalu tai autossa vain yksi vaihde. Itse koen omaksi alueekseni ja potentiaalin kentäksi elämässäni juurikin pyrkiä ottamaan yhdistelijän ja synteesien luojana analyyttisyyden ja tunteen välillä, ikään kuin tässäkin suhteessa vetenä, joka mahdollisimman joustavasti kulkisi näiden eri olemisen moodien välillä vaikutteita yhdestä toiseen kuljettaen ja molempien muotoihin tilanteen mukaan asettuen. Vesi voi asettua rationaalisen muotoon ja toimia sen osassa, mutta se ei ole rationaalisuus tai ainoastaan rationaalisuus. Vesi voi asettua tunteen muotoon ja toimia sen osassa, mutta se ei ole tunne tai vain tunne.
Se, mitä itse hahmotan kontemplaationa ei jäsenny varsinaisesti rationaalisuuteen eikä tunteeseen, vaan voi sisältää molempia, olematta silti suoraan kumpaakaan. Tätä kirjoittaessani alkaa itselleni hahmottua se, kuinka paljon kokemustani tästä ja sen määrittymätön kaikenkattavuus alkavat itse asiassa muistuttaa itämaista konseptia Taosta, joka sisältyy kaikkeen, mutta ei varsinaisesti ole mitään. Nykyinen mystiikasta ja epätietoisuuden kauneudesta vieraantunut länsimainen yhteiskuntamme on kovin tottunut helpoihin konkreettisiin sanakirjamääritelmiin, jotka voi tarvittaessa vetää taskustaan ja käyttää elämänsä laskennallisissa kaavoissa, ja siksi itsellenikin on jotain uutta ja opeteltavaa tämä tie, jota olen kujeskellut suhteessani kontemplaation määrittelyyn. Tuo tie alkaa mieleni ruohonjuurikokemuksista ja verisuonista, joita pidemmälle seuratessa alkaa näyttää, että ne joiksi yhtyessään johtavat kohti sitä pohjakokemuksen merta, että kontemplaatio on olevaisuuden Taon tuntemista ja siihen yhteydessä olemista tai sen hakemista.
Nämä kokemukset kuulostavat kirjoittaessa kenties kummallisilta ja lähes psykedeelisiltä. Ajattelen itse että tähän on osittain syynä se, että vaikka nämä saattaisivat ihmisten mielen tunteen ja intuition tasoilla yleisyydessään olla kenties jopa lähes yleisinhimillisiä kokemuksisia, niin yleensä ne ovat olemassa mielemme tietokoneessa pikemminkin tunteiden ja vaikutelmien tiedostomuodossa kuin tekstitiedostona. Muodoltaan ne ovat lähempänä kuvia kuin tekstiä, ja tämä vie meidät takaisin varsinaisen aiheemme, eli kontemplaation ja taiteen äärelle: Uskon, että useimpien ihmisten on mielessään helpompi kääntää mielensä kontemplatiivisia kokemuksia kuviksi kuin sanoiksi. Saattaa myös olla, että viestin (kommunikaation/taideluomuksen) vastaanottajan päässä on helpompaa tulkita kontemplatiivisen kokemuksen kuvallista kuin sanallista kommunikaatiota, kun pienempi osa viestistä on hukattu käännöksessä, "lost in translation". Käytetään tästä käännöksessä katoavasta sisällöstä paremman puutteessa vaikkapa nimeä käännöshukka, ja kuvitellaan mielessämme maailman vaillinaisuuden Iso Paha Susi popsimassa suihinsa vaillinaisesti valmistautuneina matkaan lähteneitä viestiporsaitamme: Osa viesteistä hukkuu jo ilmoille saattamisen vaiheessa, kun viestijä (taiteilija tai muu kontemplatiivisen kokemuksenvälittämiseen pyrkivä) jo lähtökohtaisesti muotoilee viestinsä niin, että sen olennasia osia joko tippuu, tai vaikeimmassa tapauksessa jopa sanojen poisrajaavan olemusluonteen tähden tahattomasti määrittyy pois.
Osaa viestistä taas ei vastaanottaja omassa päässään kykene kääntämään sellaiseen muotoon, että niistä syvemmällä tasolla kyettäisiin saamaan mitään irti. Vastaanottaja on tässä kohtaa samassa tilanteessa kuin ihminen, joka kuulee vitsin, jonka meta-tasoa ei ymmärrä, tai musiikkia, jonka intertekstuaalisista viittauksista ei ole tietoinen: Hän näkee kuinka muut hänen kunnioittamansa ihmiset nauravat katketakseen vitsille ja ihastelevat musiikkikappaletta, ja samalla hänen mielensä tietokone automaatiolla käy läpi luontaisia prosessejaan jonkin rodin ja käsityskokoisen selkeyden saamiseksi tähän kaaottiseen maailmaan; varsinkin siinä tapauksessa ettei ihminen ole harjaantunut kiinnittämään huomiota tällaisiin sisäisiin prosesseihinsa, voi helposti käydä niin, että hänen mielensä täysin automaattisesti tulkitsee, että hauskaa tai upeaa olivat tässä ne ohuet pintatasot, jotka hänen mielensä oli kykenevä tavoittamaan, osaamatta lainkaan edes pistää merkille, että ohitse vilahti syvempiäkin merkityskerroksia. Itse olen huomannut tuollaisessa tilanteessa nauraneeni vitseille, joita vasta myöhemmin huomasin etten oikeasti ymmärtänyt, ja uskotelleeni itselleni, että jonkin musiikkikappeleen äänimaailma oli jollain tavalla erityisen kaunis ja merkittävä, kun todellisuudessa olikin niin, että se, mitä tuolloin teininä mallina pitämäni ihminen siinä kuunteli olivatkin sanat, ja laulun musiikillinen osio oli joko jotain täysin tavanomaista tai jopa kömpelöä. Koska ihmismieli käyttää kaikkea kokemaamme ja havainnoimaamme (sosiaaliset vihjeet ja ympärillämme olevien ihmisten malli mukaan luettuna) materiaalina tiedon johtamiseen todellisuudesta, käy tällaisessa tilanteessa helposti niin, ettei päätellä vain, että 1) tässä vitsissä oli hauskaa se, että siinä sanottiin 'tissit' vaan myös että 2) naisen rintojen mainitseminen on yleisellä tasolla hauskaa ja 3) tissivitsit ovat helpo reitti saada tältä ryhmältä arvostusta hauskana ja hyvän huumorintajun omaavana ihmisenä. Nihkeimpinä kausinani spekuloin sitä, kuinka suuressa osassa modernia (ja miksei muutakin) taidetta on taustalla väärin käsitetty tissivitsi: jäljittelynä mekaanisesti toistettu muoto, jolle ollaan rationalisoitu oma hieno tarkoitus, kun sen taustalla alun perin ollutta "jujua" ei oltu hoksattu. (Vähemmän nihkeinä kausinani muistan oman pienuuteni, ja että minun ymmärrykseni ja näkökykyni ulottumattomissa kaikki tiet vievät Taoon.)
Eräänä uskontojen merkittävänä antina koen niiden kyvyn muistuttaa ihmistä hänen omasta pienuudestaan, tarjoten samalla kuitenkin myös samalla häveliäämmän ja suuruudenhulluuden ja röyhkeyden riskiä vastaan ainakin jossain määrin suojatun reitin nähdä itsensä ja elämänsä jonain rajattoman kauniina ja merkityksellisenä, osana Pyhää. Nykyaikaisessa taiteilijuudessa siten kun se yleensä hahmotetaan, en osaa tällaisia suoja-aitoja ainakaan sisäänrakennettuina nähdä. Taiteilijan ajatellaan teoksissaan voivan tavoittaa jotain tavattoman arvokasta ja merkityksellistä, mutta sellaiset taidemaailman rakenteet ja käsittet kuin esimerkiksi tekijänoikeus tuntuvat (kenties tahattomasti, mutta siitä huolimatta) vihjaavan että siinä olisi kysymys hänestä, taiteilijasta itsestään ja hänen mestarillisesta visiostaan ja luomuksestaan, sen sijaan että me kaikki olemme täällä olemassa Maailman jo itsessämme käsittämättömän kompleksisina ja merkityksellisinä taideteoksina, jotka kaikki omalla tavallamme eri reittien kautta kykenemme seuraamaan ja kanavoimaan Taoa.
Comments