Vesi virtaa Korkeaojaa pitkin Toivon lampeen. Ilman lampea en luultavasti kokisi Kukoistusta niin kuin koen. Toivo on tehnyt paljon, tarjonnut väylän muodostaa yhteys tähän paikkaan, lähteä riittävästi kasteltuna kasvina paremmin kasvattamaan juuria maaperään. Kiitos vesi, kiitos maa. Lampeen tänä kesänä ensimmäistä kertaa ilmaantunut limalevä ei tätä suhdetta kaatane, eiköhän siitä äkkiä päästä.
Toissapäivänä pidin performanssin. Koska performanssi tapahtuu vain hetken ja muistokin aloittaa pakenemisensa heti ajan mentyä ohi (eikä minulla ole esityksestä kokonaista videotallennettakaan), haluan säilöä tapahtuneesta muiston sanojen muodossa tänne blogiin, ikään kuin ensimmäiseksi lasipurkiksi tänne internetin uudelle kotikololleni toivon mukaan myöhemmin kehkeytyvään ajatus-ja muistosäilykkeiden hyllyyn. Itseni ja muiden historian säilyttäminen ja jatkaminen on aina tuntunut minulle tärkeältä, mutta tähän asti tuolle vietille ei ole vakiintunut oikean tuntoista kanavaa - kenties tästä blogista voisi tulla sellainen, katsotaan.
Kukoistuksen Toivon lampi-kesänäyttelyn avajaissa Korkeaojan Kulttuurinavetalla 5.6.2022
Kulttuurinavetan vanhan siilon kuilu ulottuu alakerran ovelta maan sisään reilun kolmen metrin verran. Tähän asti tila on ollut pitkään suljettuna enkä ole koskaan ollut sen sisällä. Alhaalla siilon altaassa, lieriömäisen tilan betonilattia on viileä ja paikoitellen kosteaa: tänään on satanut kaatamalla ja vesi on valunut sisään katossa olevista rei’istä, valuen pyöreäksi lammikoksi keskelle siilon loivasti viettävää lattiaa. Lammikkoa kasvattamaan olen kaatanut kaksi pullollista vettä Toivolammesta. Syntyneen suuremman lammikon keskellä on kolme suurta lasipurkkia: yhdessä tuhkaa, toisessa kimppu pujoa, kolmannessa nokkosta. Lammikon ulommalla kehällä on rinkinä pienempiä lasipurkkeja, joista yhdessä palaa tuikku. Näitä kaikkia ympäröi musta kehä, hiiltä. Minä makaan alasti sikiöasennossa neljän metrin päässä yläpuolellani aukeavan ikkunan allla. Ylleni seinälle heijastuu ja ylleni luo valoa Heikin editoima Kukoistuksen kollaboratiivinen videoteos: Kuva suuresta vesipurkista, johon vesien äärellä kuvaamiemme videoiden hetket heijastuvat. Korkealle sen viereen olen liidulla kirjoittanut: "70%".
Betonilattia on kova ja viileä, mutta vastoin odotuksiani se ei häiritsekään minua: Siitä asti kun laskeuduin alas ja tikkaat vedettiin pois, minulla on ollut viileän levollinen olo: tämä tapahtuu, ja tässä tapahtuu mitä tapahtuu. Tikkaat ovat poissa: en minä tästä pois pääsisi vaikka haluaisinkin. Siinä on jotain tyynnyttävää. Yläpuolellani seinällä pyörii vesivideomme, mutta minä en sitä näe. Vaihdan oikean käteni asentoa ja käperryn pienemmälle kerälle. Ylhäältä navetan alakerrasta kuuluu puhetta: Julian performanssi tapahtuu ja loppuu. Omani julistetaan alkavaksi. Terästäydyn ja odotan kylmää suihkua, jonka tiedän olevan tulossa.
Kuulen ääniä yläpuoleltani. Tiedän että ikkunan takana Aapo nousee tikkaille. Viileä suihku laskeutuu ylleni, kun hän kaataa päälleni veden vihreästä kastelukannusta. Vesi ei ole kylmää kuten odotin: Toivolammen vesi on kesäisin vain viileää. Nostan oikean käteni ylös versoen, ja muu vartaloni seuraa vähitellen sen perässä samalla kun herään ääneen. Edeltäkäsin olin miettinyt että uloshengitykseni mukana ilmoille tulisi jonkinlainen om (ॐ), mutta äänistäni muodostuukin lyhyt melodia, joka alkaa toistua. Mielessäni kasvatan sirkkalehtiä ja lehviä: jälkeenpäin kuulen että liikkeeni toivat mieleen butoh-tanssin. Köynnöstän sivummas, kurotan ensin ja lähden sitten paikaltani irtautuen pyörimään, kasvista eliöksi. Lattia on märkä ja iltapäivän siivoamisestani huolimatta edelleen vuosikausien maa-aineksen pölyssä. Tässä minä ryömin ja pyörin alastomana liassa ja liikeeni tuntuvat kömpelöiltä, liian nopeilta ja keinotekoisilta. Tartun lammikon keskellä olevaan purkilliseen leivinuunimme tuhkaa ja karistan purkista tuhkan päälleni, hiuksiini, ja verhoksi märälle keholleni. Poimin pujokimpusta käteeni sinne kätketyn pujoseppeleen ja nokkoskimpusta nokkosseppeleen. Pujoisen lasken kaulalleni ja nokkosisen otsalleni. Alun perin olin ajatellut tästä tulevan valintatilanne kahden välillä, mutta näin ei ollut.
Olen siirtymässä eteenpäin performanssini kanssa, kun minulle täysin yllättäen Aapo ilmaantuukin uudelleen ikkunaan, ja ikään kuin pahankurin oloisesti heittää kannusta päälleni lisää vettä, poistaen suuttimen ja kannua heiluttamalla roiskuttaen vettä päälleni kauas kahden metrin päähän; hetkeksi minusta tulee hämmennyksessäni kuin tyrmässä kyyristelevä Klonkku ja lopulta tuijotan kiukkuisesti ylös häneen ja sähisen. Aapo katoaa ikkunasta ja olen taas yksin märässä betonisessa purkissani. En tiedä, mitä juuri tapahtui (myöhemmin saan kuulla, että performanssin alku ja ensimmäinen kastelu oli jäänyt dokumentoimatta, minkä tähden Julia oli ehdottanut, että hän menee uudestaan), mutta se tuntuu Aapomaiselta ja siinä mielessä soveliaalta, huolimatta siitä, että yllätetyksi tulemisen ja tahdonvastaisesti roiskituksi tulemisen elementti oli kaukana siitä, mitä olin performanssiin halunnut.
Nyt kun olen taas yksin kuopassani, virtaa huomioni yllättävän luontevasti intentioni uomaan. Valitsen hiilten mustasta kehästä palan hiiltä ja alan piirtää sillä viivaa betoniseen lattiaan. Liikun kyykyssä eteenpäin aaltoilevan viivan mukana, ja alan etenemään lammikon reunan myötäisesti. Minun olisi luultavasti helpompi kontata, mutta betonilattia tuntuu polvilleni liian karkealta ja kovalta. Kun hiili kuluu loppuun otan sen tilalle uuden. Saavutan viivan alkupään ja suljen ensimmäisen kehän. Aloitan ja lopetan seuraavan, seuraavan, seuraavan ja seuraavan, edeten kehä kehältä sisäpiiristä ulommas. Kumarassa asennossani eteenpäin kyykkien, tämä on fyysisesti raskaampaa kuin odotin,. En tiedä katsotaanko minua ylhäältä parvelta, minun keskittymiseni ja huomioni on uponnut lattiaan ja siihen, että saan piirrettyä viivaani eteenpäin. Tässä on jotain nöyryyttävää, mutta enemmän merkityksessä humbling kuin humiliating.
Lattia tuntuu jatkuvan loputtomiin, mutta saavutan lopulta seinän. Näillä tienoilla luovun laineideni erillisyydestä, ja annan viivani jatkua kerros kerrokselta jatkuvana katkeamatta aaltoilevana spiraalina. Kohennan seppeleitäni, nostan pujoseppeleen kaulaltani ylös päähäni, nokkosisen alle. Seinän kohtaaminen tuntuu oikealta hetkeltä sytyttää purkeissaan palamattomina makaavat loput tuikut, ja jaan tulen ensimmäisestä palavasta tuikusta seuraaviin. Tuntuu, että olen saavuttanut jotain, tärkeän rajan.
Alussa seinään piirtäminen tuntuu entistä vaivalloisemmalta: betonipinta on lattiaa röpelöisempi ja siihen on välillä vaikea saada jäämään viivaa. Hiilenpalat kuluvat ja murenevat karkeaan seinään aiempaa nopeammin. Paikoitellen aiempien viivojeni aallot vielä vievät minua seinän rajan alapuolelle, takaisin lattialle. Kurottaessani ottamaan uusia hiiliä keskustastani, yritän välttää samalla askelillani suhraamasta aiemmin aikaan saamaani. Liikkeeni toistojen lomassa, mieleeni nousee uusia ajatuksia siitä, kuinka se, mitä teen kuvastaa maailmaa ja elämää.
Vedenpinnan vähitellen noustessa alkaa piirtäminen tuntua helpommalta: olen edelleen kumarassa kuin eläin tai Quasimodo, mutta nyt pystyn ainakin ottamaan tukea seinästä. Viivan tekeminenkin alkaa tuntua piirtämiseltä hiilen eteenpäin puskemisen sijaan. Toisinaan kuulen ihmisten ääniä ylhäältä ja arvaan, että joku katsoo minua, mutta se ei juuri tunnu, vaan päämäärätietoisuus syrjäyttäyttää itsetietoisuuden. Viivan piirtäminen aiempien jälkieni päälle astumista vältellen alkaa mielessäni saada tanssin elementtejä, ja mieleeni muistuu Kiina, ja kuinka viivan piirtäminen siellä mustemaalauksen kurssilla tuntui symboliselta teolta, rajan määrittämiseltä ja jonkin tuomiselta olemattomuudesta olevaisuuteen hieman samaan tapaan kuin kieli ja sanojen sanominen. Tuhka, joka aluksi oli märkänä lian kaltaisena liejuna ihollani tuntuu karisseen. Nokkosseppele päässäni polttelee minua tuskin lainkaan; ehkä pujokin suojelee. Aikaa tai ponnistelua ei enään samalla tavalla tunnu kuin aiemmin, minulla ei ole kylmä, vaan inspiroitunut ja suorastaan hyvä olo, enkä mieluummin olisi missään muualla.
Alan tulla tietoiseksi seinälle yläpuolelleni kirjoitetusta 70% rajasta, jonka olin maassa kyyristellessäni ehtinyt unohtaa. Päämääräni ei ole enään kaukana, ja tietoisuus siitä tuntuu liikkeessäni. Hyräilen edelleen samaa lattiatasossa alkanutta yksinkertaista melodiaa ja hymyilen. Melodia on pysynyt samana läpi koko prosessin, palalen aina luonnostaan takaisin muutamilta kokeilevilta poikkeamiltaan. Olen passiivisen yllättynyt siitä, ettei se ole lähtenyt muuttumaan. Alan tiedostaa aikaa ja ulkomaailmaa enemmän, kun tiedän lopun lähestyvän. Tässä kohtaa olen jo melkein käteni mitan äärissä.
Voisin lopettaa laineeni heti merkin alle tai sen päälle: niin kai päämäärän saavuttaminen määriteltäisiin? Tässä vaiheessa ei kuitenkaan enään tunnu että haluan lopettaa, vaan jatkan kunnes pääsen heittämään aallon 70%-merkin päälle. "Nyt, tässäkö se oli?" Tuntuu hyvältä nähdä aallon ottavan merkki sisäänsä. Nostan ensimmäistä kertaa katseeni yläs seinästä ja katson sitä, mitä olen tehnyt, siilon täyttäviä laineita. Kävelen tilan ympäri tyhjän kierroksen aikoen jo lopettaa, mutta kierroksen jälkeen ei tunnu että tämä ei vielä ollut tässä, vaan yksi lisää tarvitaan: Kuulen ylhäältä naapurin miehen ihmettelevän, että “Ai, eikö tämä loppunutkaan vielä.” Se nolottaa hieman, mutta tuntuu oikealta piirtää ja kurottaa veden lopullinen pinta niin korkealle kuin käteni vain yltää.
Pyrin antamaan lopullisen vedenpinnan viivalle erityisen keskittymiseni ja huolellisuuteni, ja mutta samaan aikaan minussa nousee itsetietoisuus siitä, pidänkö ihmisiä odottamassa ja kiihdytän tahtiani. Aallon saavutettua loppunsa kövelen takaisin purkin valon kohdalle ja jään itse sitä tiedostamatta seisomaan sen sisään. Nostan katseeni vastapäiselle parvelle, ja Lucille katsoo minua parvelta yksin vastaan ja hymyilee. Kuten olemme puhuneet, hän kiertää navetan taakse ja ikkunalle nousten kaataa päälleni viimeisen kastelukannullisen vettä, jonka suihkussa pesen itseni puhtaaksi tuhkasta ennen kuin hän tulee tikkaiden kanssa päästämään minut kuilustani takaisin ylös. Tämä on loppu, tämä on maailmaan palaaminen.
'
Millan ja Mikon tuliesitys on jo alkamassa lammen rannassa.
Commentaires